tiistai 6. elokuuta 2013

1# Postimyyntipokémon

No ja, lykätäänpä tätä nyt tänne jo pätkä, koska huomasin että juttu venyy ja venyy ja venyy ja... hups. ^^" Otus hallussa, mutta ei varsinaisesti mainittu vielä joten lasket Kiksi tämän päikyksi tai et, olkoon ainakin prologi. Kyllä sen Cyndaquilinkin jo seuraavassa "luvussa" ainakin pääsee tapaamaan :9 Pitemmittä puheitta. Tästä se lähtee~


6.8.2013

1# Postimyyntipokémon

”Nants ingonyama~~~!!”
Käsi haparoi kohti puhelinta, painoi torkkua, kopsahti ikkunalaudan reunaan ja vetäytyi sitten kevyen nurinan saattelemana takaisin peiton alle. Herätyskello. Kenen neronleimaus olikaan ollut vaihtaa hälytysääneksi The Circle of Life? Ai mutta, senhän oli tarkoitus olla piristävä ja iloinen herätys, ja samalla tarpeeksi kovaääninen jotta siihen varmasti heräisi.
Peiton alla käännettiin kylkeä. Vielä viisi minuuttia.

”Nants ingonyama bagithi Baba, sithi uhm ingonyama~”
Tasan viiden minuutin kuluttua eloisa laulu ravisteli torkkujaa uudelleen. Nyt käsi loppujen lopuksi sammutti herätyksen, mutta kesti vielä hetken ennen kuin kukaan kömpi edes puolittain ylös peiton alta. Lopulta Elämän tien kutsu kuitenkin voitti.
Yksi jalka työnsi peiton myttyyn ikkunalaudan viereen – sänky sijaitsi aivan huoneen ainoan ikkunan edessä, pokittain, ikkunalaudan toimittaessa sekä tavallista että yöpöydällistä virkaa. Sitten istumaan nousi Linnunpelätin, säkkimäinen yöpaita valahtaneena toiselta olalta ja tukka pörrössä kuin peikonpojalla ainakin. Nainen haukotteli, venytteli vielä, ja nousi kulkeakseen ensimmäiseksi pienen asunnon toisessa päässä sijaitsevaan pieneen keittiöön naksauttamaan kahvinkeittimen porisemaan siksi aikaa kun itse selviytyisi aamutoimistaan. Vastakeitetyn kahvin tuoksu kun siivitti aamuaikaa kovin mukavasti.

Kun ovikello soi, oli Linnunpelätin melkein  valmis, toisin sanoen yhä tukka pystyssä ja lähes pukeissa. Kuka kaipasi häntä tähän aikaan aamusta? Olihan toki arkipäivä, mutta jehovantodistajat kiersivät yleensä viikonloppuisin eikä Pelätin keksinyt mitään mitä hän olisi osannut odottaa. Siispä äkkiä paita niskaan – kauluspaita, tummanvihreä – ja ovelle.
”Hyvää huomenta! Teille olisi lähetys. Nimi tähän, olkaa hyvä!” Lähetti ehti aloittaa, kuuluttaa ja lopettaa vakiofraasinsa lähes siinä ajassa joka Pelättimeltä meni oven avaamiseen ja sen työntämiseen sen verran auki että ihminen saattoi astua sisään tai tulla torjutuksi ovenlappeella jos tarvetta ilmenisi. Lähetti ojensi kuittia ja kynää häntä kohti. Linnunpelätin tuijotti.
”Huomenta, huomenta, mutta anteeksi? En kyllä muista tilanneeni mitään…”
Lähetti kurtisti kulmiaan.
”Oletteko aivan varma?” Hän silmäili ojentamaansa paperia, lukien sitä ylösalaisin. Linnunpelätin pohti hetken, mutta päätyi lopulta ratkaisuun joka säästäisi heidät molemmat seisomasta ovenraossa turhan kauaa aamutuimaan. Sitä paitsi lähetti ei näyttänyt turhan iloiselta, hänellä oli varmasti jo kiire eteenpäin ja vastaanvänkäävä asiakas ei todennäköisesti ollut kuulunut hänen aikatauluunsa tänä, jos minään, aamuna.
”Eikös teidän nimenne kuitenkin ole Linnunpe-”
”Onon, anteeksi, nythän minä muistan.” Pelätin tokaisi, ennen kuin lähetti ehti lopettaa lausettaan. Virhe. Vai oliko?
”Mihin allekirjoitan?”

Hetken kuluttua Pelätin seisoi rapulla käsissään neliskanttinen laatikko, parikymmentä senttiä kanttiinsa. Nainen katseli hetken matkoihinsa pinkovan lähetin selkää, kääntyi sitten mennäkseen takaisin sisään ja sulki oven perässän. Pienestä kuraeteisestä astuttuaan hän kääntyi välittömästi oikealle oviaukosta, josta avautui pieni, kodikas keittiö – juuri sellainen johon mahtuu yhdelle seinustalle tiskipöytä, jääkaappi, hella ja kapistot, ja tästä vastakkaiselle seinälle metri kertaa metrin kokoinen ruokapöytä. Kolmannella seinällä tikitti ainoastaan hyvin perinteinen keittiön kello, ja neljännellä sijaitsi ikkuna joka antoi samalle ilmansuunnalle ulko-oven kanssa. Pelätin laski laatikon ruokapöydän kulmalle ja kääntyi kaatamaan itselleen nyt hyvän aikaa sitten keittyneen kahvin, ja istuutui sitten alas tutkiakseen laatikkoa hieman lähemmin. Tai no, paljonkin lähemmin. Laatikko itsessään oli ruskeaa pahvia, ei mitenkään erikoinen, tasasivuinen, eikä siihen ollut liimattu lähettipalvelun osoitetarraan lisäksi mitään kummallisempaa mitä nyt se oli ilmastointiteipillä suljettu. Ei se ollut edes kovin painava laatikko – Pelätin koetti ravistaa sitä kevyesti – mitään ei kuulunut. Tiiviisti pakattu, tai tyhjä. Vaikka toisaalta jollakulla sai olla aika tylsää jos koki tarpeelliseksi lähettää Linnunpelättimelle tyhjiä pahvilaatikoita kalliiden lähettipalveluiden kautta. No, nainen hörppäsi kahviaan, kohautti olkiaan. Tämä mysteeri ei kaiketi ratkeaisi kuin paketin avamaalla.
Niinpä hän kurottautui ottamaan sakset tiskipöydällä olevasta veitsitelineestä, ja varovasti leikkasi teipin halki paketin päälipuolelta. Lähes yhtä varoen hän raotti nyt pahvilaatikon kannenpuolikkaita, todetakseen vain että laatikko tosiaan edusti ensimmäistä hänen arveluistaan – se oli hyvinkin tiiviisti pakattu. Solumuovisia papuja hetken kaiveltuaan hänen käteensä osui vihdoin jotakin vileää ja sileää. Pian muovinkappaleiden keskellä keittiön pöydällä nökötti jotakin, mitä nainen nyt ainakin oli vähiten osannut odottaa.

Poképallo.
Ihan ehta, pyöreä, sileä, kiiltävä, punavalkoinen pallo.
”Anteeksi mitä.” Pääsi naisen suusta, hetkeen hän ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa löytöään.
”Onkohan tämä nyt ihan oikeassa osoitteessa.”
Pianhan sekin selvisi. Pelättimelle ei ollut tullut mieleenkään tarkistaa sitä pientä paketin kylkeen liimattua osoitetarraa, ennen kuin kyseinen ajatus pilkahti hänen mielessään. Mutta lähettihän oli sanonut kuitenkin aivan oikean nimen..?
Nainen kauhoi ensin muovipavut pöydältään takaisin laatikkoon, ja nosti sitten sitä nähdäkseen uudelleen avatun läpän alle jääneen tarran. Ja mitä siinä sitten luki.
”Linnunpelätti.” Nainen toisti ääneen, vaikka luki toki tekstin mitään sanomattakin.
”Eikä. Tämähän on väärässä osoitteessa.”
Voi nyt herranpieksut, eivätkö lähetit enää osanneet lukea vai mikä oli, nainen mietti, tarkisti osoitteen, ja totesi että osoite oli lopulta aivan oikein mutta nimi oli se joka oli mennyt vikaan.
Vai joku ei osaa kirjoittaa osoitehakuunsa oikeaa nimeä?
Nainen muisti taas kahviaan.
No mitähän sitten.

Vartin päästä Linnunpelätin istui edelleen keittiönpöytänsä ääressä katselemassa laatikkoa, osoitetarraa ja niiden vieressä pöydällä kiiltelevää poképalloa. Osoitetarrassa ei ollut mitään tietoja, ei puhelinnumeroa tai mitään, mihin lähetyksen olisi voinut palauttaa jos jotakin vahinkoa tai erehdystä sen toimittamisessa sattuisi tapahtumaan. Pelätin oli onnistunut puhelinluettelosta kaivamaan lähettifirman neuvonnan numeron, mutta sehän oli tietysti ruuhkautunut ja varattu ja ties mitä, ystävällisen odotusmusiikkinaisen ääni oli vain kertonut hänelle että ”kaikki asiakaspalvelijamme ovat tällä hetkellä varattuja, voitte odottaa pidossa tai koettaa tavoitella meitä myöhemmin uudelleen. Paikallisverkkomaksu---”
Pelätin ei aikonut maksaa maltaita roikkumalla jonkin toimimattoman helpdeskin langoilla saati tuhlata omaa aamuaan moiseen, joten hänen oli tyydyttävä yrittämään myöhemmin uudellen. ’Myöhemmin uudelleen’ toisen kupin kahvia, aamiaisen, kaupassakäynnin ja kolmen tunnin jälkeen ei antanut yhtään parempaa tulosta. Johan oli palvelua. 
Illemmalla poképallo seisoi yhä keittiönpöydällä, ja nyt Linnunpelätin istui teekupposen kanssa pohtimassa yhä uudelleen mitä sille voisi tehdä. Hän ei ollut koskenut palloon sen jälkeen kun oli sen löytänyt, saati avannut sitä – eihän hän nyt toisen pokémonia voinut noin vain-!
Kyse ei ollut siitä, etteikö häntä olsii kiinnostanut. Tietysti hän oli miettinyt, arvaillut, pohtinut mikä otus pallossa mahtaisi olla, mihin se oli oikeasti matkalla, oliko lähettipalvelu nyt särkenyt jonkun ensimmäistä otustaan odottavan kaksitoistavuotiaan unelmat ja edelleenkin, mitä hän voisi pallolle tehdä. Mutta loppujen lopuksi hän ei päätynyt, varsinkaan jälkimmäisimmän kysymyksensä kanssa mihinkään järkevään tulokseen, joten teensä juotuaan hän antoi asian olla, ja päätti etä ehkäpä aika, yöunet ja uusi päivä saisivat ratkaista asian hänen puolestaan. Toivottavasti.

Seuraavana aamuna Pelätin jo melkein toivoi että kaikki olisi ollut unta – eihän asia nyt toki mitenkään erityisen kamala ollut mutta moisella asiakaspalvelun tasolla varsin vaivaannuttavaa. Mutta, ainakin jokin tuntui uuden aamun myötä selviytyvän – sillä juuri kun Pelätin oli saanut jälleen puettua ja suunnitteli siirtyvänsä aamiaiselle, puhelin soi. Mieluisa yllätys oli, että soittaja oli edellisaamuinen lähetti. Varttia myöhemmin Pelätin kuitenkin sulki luurin enemmän hämmentyneenä kuin helpottuneena, sillä lähetin asia oli ollut tämä: joku Linnunpelätti oli tosiaan ollut hankkimassa esiteini-ikäiselle kouluttajanalulleen ensimmäistä pokémonia, mutta olikin ensin kirjoittanut vahingossa omaksi osoitteekseen kotikatunsa sijasta kotitielle viittaavan osoitteen – ja voilá, Linnunpelätin omalla tiellään sai paketin. Mutta ei siinä kaikki. Kyseinen pelätti oli virheen huomattuaan – sen sijaan että olisi edes yrittänyt ottaa yhteyttä johonkin asiakaspalvelunumeroon – tilannut saman tien uuden otuksen ja nyt oikealla osoitteella, ja ilmeisesti vain olettanut että tällainen ’virhe’ huomattaisiin ilman hänen erillistä ilmoitustaan ja ettei hänen suinkaan tarvitsisi huolehtia mistään kunhan hänen oma otuksensa tulisi perille. No, Pelättihän oli sitten edellisenä päivänä saanut otuksensa, mutta myös kaksi laskua omalla nimellään, ja siitäkös oli sitten kiinnostus tätä pientä virhettä kohtaan hieman noussut. Mutta vain hieman. Pelättiä kiinnosti juuri sen verran että hän otti yhteyttä suoraan pokémonintoimittajaansa ja kieltäytyi maksamasta laskua otuksesta, jota ei ollut koskaan saanut saati kuulemma tilannutkaan. Koska virhe tilauksessa oli sinällään niin pieni, ja tilaukset oli tehty niin lyhyen ajan sisällä toisistaan, oli Pelätti sitten vain väittänyt että hänen hakemuksensa oli todennäköisesti vain vahingossa tuplaantunut toimittajan järjestelmissä, eikä hänen lopulta tarvinnut maksaa – mikä johti siihen että nyt lähettifirmalla oli periaatteessa yksi ’irrallinen’ pokémon, jonka saattoi joko palauttaa heille (toisin sanoen tuomita löytöeläintaloon tai jopa lopetettavaksi jos se ei muuten löytäisi kotia) tai sitten- Tai sitten.

Lähettifirmaa ei kuulemma haitaisi, jos asia painettaisiin villaisella ja Linnunpelätin pitäisi saamansa otuksen.
Pelätin oli harkinnut – lähetin kuulostaessa lähes yhtä kiireiseltä kuin edellisenä päivänä – vain hetken.
”Kyllä, no selvä, mikäettei.” Ja luurin suljettuaan miettinyt vasta, mihin oli mennyt sanomaa ja mitä. Oli hän toki joskus oman pokémonin hankkimista suunnitellut, miettinyt, harkinnut, mutta ei ihan tällä tavoin – ei ihan näin vahingossa.
Pahus sentään. Se lähetti kuulosti aivan liia, liian, noh, sai hänet antamaan periksi koska halusi säätää toista joltain kohtuuttomalta vaivalta. Ja se tyyppi varmaan tekee sitä työkseen – kas kun ei ole puhelinmyyjäksi ryhtynyt!
Nyt Linnunpelätin tosiaan suuntasi keittiöönsä, mutta aamiainen ei enää ollut ensimmäisenä hänen asialistallaan.
”Mitä ihmettä tosiaan.” Hän mutisi ääneen, ja poimi nyt pallon pöydältä käsiinsä.
”Enhän minä edes tiedä mikä täällä on sisällä!”
Sitä ei lähetti ollut suostunut paljastamaan – yksityisyydensuoja ja niin päin pois. Linnunpelätin siveli palloa sormillaan, ja tuli siihen tulokseen että heti syötyään hän suuntaisi ulos – johonkin, jonne suurinkin Wailord mahtuisi. Vaikka toivoa sopi, ettei se olisi mikään valtava vesiotus, vaikka vielä vähemmän Pelätin halusi ottaa riskiä siitä että heittäisi jonkun uimakyvyttömän pienen eläimen veteen ja hukuttaisi sen vahingossa.
Aamiainen näissä tunnelmissa oli sukkelaan syöty, ja pian Pelätin sulki perässään ulko-oven vain suunnatakseen pihaansa reunustavan kangasmetsikön läpi sen takana aukeavalle pellolle. Siellä kasvoi heinää ja ketokukkia, jonkun tilallisen rehupelto kun oli – ja siellä olisi tilaa. Nainen seisahtui pellon laidalle, ja kaivoi hieman jännittyneenä poképallon housujensa reisitaskusta. Pallo kiilteli, jos mahdollista, himmeämpänä ja selkeämpänä aamupäivän auringossa. Ja Pelätin, vaikkakin jo vähän odotti että pääsisi katsomaan mitä hänen käsiinsä oli langennut, käytti vielä hetken vain katsellakseen palloa, tunteakseen sen kädessään ja varmistuakseen että se todella oli siinä.
”No, katsotaanpa sitten, kuka sinun sisällöksesi on päätynyt.” Linnunpelätin totesi, hiljakseen, jos melkein lempeästikin, ja viskasi sitten pallon pellolle.
Välähdys, kahahdus ja kopahdus. Pallo aukesi, ja putosi heinikkoon. Linnunpelätin odotti, mutta totesi pian että ainoa liike jonka saattoi heinikossa havaita oli kevyt tuuli. Hän huokaisi, hieman tuskastuneena, ja puuskasi kätensä. Mitä nyt oikeasti, eivät kai ne nyt tyhjää palloa ole voineet postiin laittaa?? Äänestä päätellen pallo oli kyllä osunut johonkin – ehkä kiveen? – mutta se oli auennut jo ilmassa. Ja kyllä sieltä nyt jotain piti silloin tulla ulos, eikö totta?
Pelätin lähti kävelemään heinikkoon, löytääkseen edes pallon ja nähdäkseen mitä nyt sitten olikaan tapahtunut, jos mitään.

Punavalkean kiiltävän esineen löytäminen heinikosta kesti hieman kauemmin kuin olettaa saattaisi, mutta loppujen lopuksi Pelätin löysi sen kuitenkin. Epäonnekseen nainen oli onnistunut viskaamaan pallon juurikin niin, että se oli pudotessaan osunut voimalla heinien seassa piilossa lymynneeseen kiveen, mistä ilkeännäköinen naarmu pallon muuten uudenveroisessa pinnassa kieli. Pallosta mahdollisesti lähtenyttä otusta nainen sen sijaan ei löytänyt – oliko siellä otusta sitten ollutkaan vaiko oliko raukka säikähtänyt ja juossut sitten tiehensä heinikossa, kuka tiesi. Pelätin etsi jonkin aikaa, mutta jonkin sellaisen etsiminen mille häneltä ei löytynyt nimeä edes millä kutsua osoittautui suhteellisen vaikeaksi ja lopulta hyvin turhaksi, eikä naisen auttanut kuin palata tyhjin käsin – no, naarmuuntunutta palloa lukuunottamatta – kotiin. Pallon hän jätti kuitenkin seuraavaksi yöksi vesikipon kera ulos rapulleen, vaikka hyötyä hän ei siitä uskonut olevan. Mutta saattaisihan olla niin, että eksynyt pokémon ehkä löytäisi takaisin omalle pallolleen jonkin ovelan palloteknologisen hienouden tai jonkin salatun aistilahjan avulla. Vaikka saattoi moinen olla vain toiveajatteluakin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti