No ja, lykätäänpä tätä nyt tänne jo pätkä, koska huomasin että juttu venyy ja venyy ja venyy ja... hups. ^^" Otus hallussa, mutta ei varsinaisesti mainittu vielä joten lasket Kiksi tämän päikyksi tai et, olkoon ainakin prologi. Kyllä sen Cyndaquilinkin jo seuraavassa "luvussa" ainakin pääsee tapaamaan :9 Pitemmittä puheitta. Tästä se lähtee~
6.8.2013
1#
Postimyyntipokémon
”Nants
ingonyama~~~!!”
Käsi haparoi kohti puhelinta, painoi torkkua, kopsahti ikkunalaudan reunaan ja vetäytyi sitten kevyen nurinan saattelemana takaisin peiton alle. Herätyskello. Kenen neronleimaus olikaan ollut vaihtaa hälytysääneksi The Circle of Life? Ai mutta, senhän oli tarkoitus olla piristävä ja iloinen herätys, ja samalla tarpeeksi kovaääninen jotta siihen varmasti heräisi.
Käsi haparoi kohti puhelinta, painoi torkkua, kopsahti ikkunalaudan reunaan ja vetäytyi sitten kevyen nurinan saattelemana takaisin peiton alle. Herätyskello. Kenen neronleimaus olikaan ollut vaihtaa hälytysääneksi The Circle of Life? Ai mutta, senhän oli tarkoitus olla piristävä ja iloinen herätys, ja samalla tarpeeksi kovaääninen jotta siihen varmasti heräisi.
Peiton alla
käännettiin kylkeä. Vielä viisi minuuttia.
”Nants
ingonyama bagithi Baba, sithi uhm ingonyama~”
Tasan viiden
minuutin kuluttua eloisa laulu ravisteli torkkujaa uudelleen. Nyt käsi loppujen
lopuksi sammutti herätyksen, mutta kesti vielä hetken ennen kuin kukaan kömpi
edes puolittain ylös peiton alta. Lopulta Elämän tien kutsu kuitenkin voitti.
Yksi jalka
työnsi peiton myttyyn ikkunalaudan viereen – sänky sijaitsi aivan huoneen
ainoan ikkunan edessä, pokittain, ikkunalaudan toimittaessa sekä tavallista
että yöpöydällistä virkaa. Sitten istumaan nousi Linnunpelätin, säkkimäinen
yöpaita valahtaneena toiselta olalta ja tukka pörrössä kuin peikonpojalla
ainakin. Nainen haukotteli, venytteli vielä, ja nousi kulkeakseen ensimmäiseksi
pienen asunnon toisessa päässä sijaitsevaan pieneen keittiöön naksauttamaan
kahvinkeittimen porisemaan siksi aikaa kun itse selviytyisi aamutoimistaan.
Vastakeitetyn kahvin tuoksu kun siivitti aamuaikaa kovin mukavasti.
Kun ovikello
soi, oli Linnunpelätin melkein valmis, toisin sanoen yhä tukka pystyssä
ja lähes pukeissa. Kuka kaipasi häntä tähän aikaan aamusta? Olihan toki
arkipäivä, mutta jehovantodistajat kiersivät yleensä viikonloppuisin eikä
Pelätin keksinyt mitään mitä hän olisi osannut odottaa. Siispä äkkiä paita
niskaan – kauluspaita, tummanvihreä – ja ovelle.
”Hyvää
huomenta! Teille olisi lähetys. Nimi tähän, olkaa hyvä!” Lähetti ehti aloittaa,
kuuluttaa ja lopettaa vakiofraasinsa lähes siinä ajassa joka Pelättimeltä meni
oven avaamiseen ja sen työntämiseen sen verran auki että ihminen saattoi astua
sisään tai tulla torjutuksi ovenlappeella jos tarvetta ilmenisi. Lähetti ojensi
kuittia ja kynää häntä kohti. Linnunpelätin tuijotti.
”Huomenta,
huomenta, mutta anteeksi? En kyllä muista tilanneeni mitään…”
Lähetti
kurtisti kulmiaan.
”Oletteko
aivan varma?” Hän silmäili ojentamaansa paperia, lukien sitä ylösalaisin.
Linnunpelätin pohti hetken, mutta päätyi lopulta ratkaisuun joka säästäisi
heidät molemmat seisomasta ovenraossa turhan kauaa aamutuimaan. Sitä paitsi
lähetti ei näyttänyt turhan iloiselta, hänellä oli varmasti jo kiire eteenpäin
ja vastaanvänkäävä asiakas ei todennäköisesti ollut kuulunut hänen
aikatauluunsa tänä, jos minään, aamuna.
”Eikös teidän
nimenne kuitenkin ole Linnunpe-”
”Onon,
anteeksi, nythän minä muistan.” Pelätin tokaisi, ennen kuin lähetti ehti
lopettaa lausettaan. Virhe. Vai oliko?
”Mihin
allekirjoitan?”
Hetken
kuluttua Pelätin seisoi rapulla käsissään neliskanttinen laatikko, parikymmentä
senttiä kanttiinsa. Nainen katseli hetken matkoihinsa pinkovan lähetin selkää,
kääntyi sitten mennäkseen takaisin sisään ja sulki oven perässän. Pienestä
kuraeteisestä astuttuaan hän kääntyi välittömästi oikealle oviaukosta, josta
avautui pieni, kodikas keittiö – juuri sellainen johon mahtuu yhdelle
seinustalle tiskipöytä, jääkaappi, hella ja kapistot, ja tästä vastakkaiselle
seinälle metri kertaa metrin kokoinen ruokapöytä. Kolmannella seinällä tikitti
ainoastaan hyvin perinteinen keittiön kello, ja neljännellä sijaitsi ikkuna
joka antoi samalle ilmansuunnalle ulko-oven kanssa. Pelätin laski laatikon
ruokapöydän kulmalle ja kääntyi kaatamaan itselleen nyt hyvän aikaa sitten
keittyneen kahvin, ja istuutui sitten alas tutkiakseen laatikkoa hieman
lähemmin. Tai no, paljonkin lähemmin. Laatikko itsessään oli ruskeaa
pahvia, ei mitenkään erikoinen, tasasivuinen, eikä siihen ollut liimattu
lähettipalvelun osoitetarraan lisäksi mitään kummallisempaa mitä nyt se oli
ilmastointiteipillä suljettu. Ei se ollut edes kovin painava laatikko – Pelätin
koetti ravistaa sitä kevyesti – mitään ei kuulunut. Tiiviisti pakattu, tai
tyhjä. Vaikka toisaalta jollakulla sai olla aika tylsää jos koki tarpeelliseksi
lähettää Linnunpelättimelle tyhjiä pahvilaatikoita kalliiden lähettipalveluiden
kautta. No, nainen hörppäsi kahviaan, kohautti olkiaan. Tämä mysteeri ei
kaiketi ratkeaisi kuin paketin avamaalla.
Niinpä hän
kurottautui ottamaan sakset tiskipöydällä olevasta veitsitelineestä, ja
varovasti leikkasi teipin halki paketin päälipuolelta. Lähes yhtä varoen hän
raotti nyt pahvilaatikon kannenpuolikkaita, todetakseen vain että laatikko
tosiaan edusti ensimmäistä hänen arveluistaan – se oli hyvinkin tiiviisti
pakattu. Solumuovisia papuja hetken kaiveltuaan hänen käteensä osui vihdoin
jotakin vileää ja sileää. Pian muovinkappaleiden keskellä keittiön pöydällä
nökötti jotakin, mitä nainen nyt ainakin oli vähiten osannut odottaa.
Poképallo.
Ihan ehta,
pyöreä, sileä, kiiltävä, punavalkoinen pallo.
”Anteeksi
mitä.” Pääsi naisen suusta, hetkeen hän ei osannut tehdä muuta kuin tuijottaa
löytöään.
”Onkohan tämä
nyt ihan oikeassa osoitteessa.”
Pianhan sekin
selvisi. Pelättimelle ei ollut tullut mieleenkään tarkistaa sitä pientä paketin
kylkeen liimattua osoitetarraa, ennen kuin kyseinen ajatus pilkahti hänen
mielessään. Mutta lähettihän oli sanonut kuitenkin aivan oikean nimen..?
Nainen kauhoi
ensin muovipavut pöydältään takaisin laatikkoon, ja nosti sitten sitä
nähdäkseen uudelleen avatun läpän alle jääneen tarran. Ja mitä siinä sitten
luki.
”Linnunpelätti.”
Nainen toisti ääneen, vaikka luki toki tekstin mitään sanomattakin.
”Eikä.
Tämähän on väärässä osoitteessa.”
Voi nyt
herranpieksut, eivätkö lähetit enää osanneet lukea vai mikä oli, nainen mietti, tarkisti osoitteen, ja
totesi että osoite oli lopulta aivan oikein mutta nimi oli se joka oli mennyt
vikaan.
Vai joku ei
osaa kirjoittaa osoitehakuunsa oikeaa nimeä?
Nainen muisti
taas kahviaan.
No mitähän
sitten.
Vartin päästä
Linnunpelätin istui edelleen keittiönpöytänsä ääressä katselemassa
laatikkoa, osoitetarraa ja niiden vieressä pöydällä kiiltelevää poképalloa.
Osoitetarrassa ei ollut mitään tietoja, ei puhelinnumeroa tai mitään, mihin lähetyksen
olisi voinut palauttaa jos jotakin vahinkoa tai erehdystä sen toimittamisessa
sattuisi tapahtumaan. Pelätin oli onnistunut puhelinluettelosta kaivamaan
lähettifirman neuvonnan numeron, mutta sehän oli tietysti ruuhkautunut ja
varattu ja ties mitä, ystävällisen odotusmusiikkinaisen ääni oli vain kertonut
hänelle että ”kaikki asiakaspalvelijamme ovat tällä hetkellä varattuja, voitte
odottaa pidossa tai koettaa tavoitella meitä myöhemmin uudelleen.
Paikallisverkkomaksu---”
Pelätin ei
aikonut maksaa maltaita roikkumalla jonkin toimimattoman helpdeskin langoilla
saati tuhlata omaa aamuaan moiseen, joten hänen oli tyydyttävä yrittämään
myöhemmin uudellen. ’Myöhemmin uudelleen’ toisen kupin kahvia, aamiaisen,
kaupassakäynnin ja kolmen tunnin jälkeen ei antanut yhtään parempaa tulosta.
Johan oli palvelua.
Illemmalla
poképallo seisoi yhä keittiönpöydällä, ja nyt Linnunpelätin istui teekupposen
kanssa pohtimassa yhä uudelleen mitä sille voisi tehdä. Hän ei ollut koskenut
palloon sen jälkeen kun oli sen löytänyt, saati avannut sitä – eihän hän nyt
toisen pokémonia voinut noin vain-!
Kyse ei ollut
siitä, etteikö häntä olsii kiinnostanut. Tietysti hän oli miettinyt, arvaillut,
pohtinut mikä otus pallossa mahtaisi olla, mihin se oli oikeasti
matkalla, oliko lähettipalvelu nyt särkenyt jonkun ensimmäistä otustaan
odottavan kaksitoistavuotiaan unelmat ja edelleenkin, mitä hän voisi
pallolle tehdä. Mutta loppujen lopuksi hän ei päätynyt, varsinkaan
jälkimmäisimmän kysymyksensä kanssa mihinkään järkevään tulokseen, joten teensä
juotuaan hän antoi asian olla, ja päätti etä ehkäpä aika, yöunet ja uusi päivä
saisivat ratkaista asian hänen puolestaan. Toivottavasti.
Seuraavana
aamuna Pelätin jo melkein toivoi että kaikki olisi ollut unta – eihän asia nyt
toki mitenkään erityisen kamala ollut mutta moisella asiakaspalvelun tasolla
varsin vaivaannuttavaa. Mutta, ainakin jokin tuntui uuden aamun myötä
selviytyvän – sillä juuri kun Pelätin oli saanut jälleen puettua ja suunnitteli
siirtyvänsä aamiaiselle, puhelin soi. Mieluisa yllätys oli, että soittaja oli
edellisaamuinen lähetti. Varttia myöhemmin Pelätin kuitenkin sulki luurin
enemmän hämmentyneenä kuin helpottuneena, sillä lähetin asia oli ollut tämä:
joku Linnunpelätti oli tosiaan ollut hankkimassa esiteini-ikäiselle
kouluttajanalulleen ensimmäistä pokémonia, mutta olikin ensin kirjoittanut
vahingossa omaksi osoitteekseen kotikatunsa sijasta kotitielle
viittaavan osoitteen – ja voilá, Linnunpelätin omalla tiellään sai paketin.
Mutta ei siinä kaikki. Kyseinen pelätti oli virheen huomattuaan – sen sijaan
että olisi edes yrittänyt ottaa yhteyttä johonkin asiakaspalvelunumeroon –
tilannut saman tien uuden otuksen ja nyt oikealla osoitteella, ja
ilmeisesti vain olettanut että tällainen ’virhe’ huomattaisiin ilman hänen
erillistä ilmoitustaan ja ettei hänen suinkaan tarvitsisi huolehtia mistään
kunhan hänen oma otuksensa tulisi perille. No, Pelättihän oli sitten edellisenä
päivänä saanut otuksensa, mutta myös kaksi laskua omalla nimellään, ja siitäkös
oli sitten kiinnostus tätä pientä virhettä kohtaan hieman noussut. Mutta vain
hieman. Pelättiä kiinnosti juuri sen verran että hän otti yhteyttä suoraan
pokémonintoimittajaansa ja kieltäytyi maksamasta laskua otuksesta, jota ei
ollut koskaan saanut saati kuulemma tilannutkaan. Koska virhe tilauksessa oli
sinällään niin pieni, ja tilaukset oli tehty niin lyhyen ajan sisällä
toisistaan, oli Pelätti sitten vain väittänyt että hänen hakemuksensa oli
todennäköisesti vain vahingossa tuplaantunut toimittajan järjestelmissä, eikä
hänen lopulta tarvinnut maksaa – mikä johti siihen että nyt lähettifirmalla oli
periaatteessa yksi ’irrallinen’ pokémon, jonka saattoi joko palauttaa heille
(toisin sanoen tuomita löytöeläintaloon tai jopa lopetettavaksi jos se ei
muuten löytäisi kotia) tai sitten- Tai sitten.
Lähettifirmaa
ei kuulemma haitaisi, jos asia painettaisiin villaisella ja Linnunpelätin
pitäisi saamansa otuksen.
Pelätin oli
harkinnut – lähetin kuulostaessa lähes yhtä kiireiseltä kuin edellisenä päivänä
– vain hetken.
”Kyllä, no
selvä, mikäettei.” Ja luurin
suljettuaan miettinyt vasta, mihin oli mennyt sanomaa ja mitä. Oli hän toki
joskus oman pokémonin hankkimista suunnitellut, miettinyt, harkinnut, mutta ei
ihan tällä tavoin – ei ihan näin vahingossa.
Pahus
sentään. Se lähetti kuulosti aivan liia, liian, noh, sai hänet antamaan periksi
koska halusi säätää toista joltain kohtuuttomalta vaivalta. Ja se tyyppi
varmaan tekee sitä työkseen – kas kun ei ole puhelinmyyjäksi ryhtynyt!
Nyt
Linnunpelätin tosiaan suuntasi keittiöönsä, mutta aamiainen ei enää ollut
ensimmäisenä hänen asialistallaan.
”Mitä ihmettä
tosiaan.” Hän mutisi ääneen, ja poimi nyt pallon pöydältä käsiinsä.
”Enhän minä
edes tiedä mikä täällä on sisällä!”
Sitä ei
lähetti ollut suostunut paljastamaan – yksityisyydensuoja ja niin päin pois.
Linnunpelätin siveli palloa sormillaan, ja tuli siihen tulokseen että heti
syötyään hän suuntaisi ulos – johonkin, jonne suurinkin Wailord mahtuisi.
Vaikka toivoa sopi, ettei se olisi mikään valtava vesiotus, vaikka vielä
vähemmän Pelätin halusi ottaa riskiä siitä että heittäisi jonkun uimakyvyttömän
pienen eläimen veteen ja hukuttaisi sen vahingossa.
Aamiainen
näissä tunnelmissa oli sukkelaan syöty, ja pian Pelätin sulki perässään
ulko-oven vain suunnatakseen pihaansa reunustavan kangasmetsikön läpi sen
takana aukeavalle pellolle. Siellä kasvoi heinää ja ketokukkia, jonkun
tilallisen rehupelto kun oli – ja siellä olisi tilaa. Nainen seisahtui pellon
laidalle, ja kaivoi hieman jännittyneenä poképallon housujensa reisitaskusta.
Pallo kiilteli, jos mahdollista, himmeämpänä ja selkeämpänä aamupäivän
auringossa. Ja Pelätin, vaikkakin jo vähän odotti että pääsisi katsomaan mitä
hänen käsiinsä oli langennut, käytti vielä hetken vain katsellakseen palloa,
tunteakseen sen kädessään ja varmistuakseen että se todella oli siinä.
”No,
katsotaanpa sitten, kuka sinun sisällöksesi on päätynyt.” Linnunpelätin totesi,
hiljakseen, jos melkein lempeästikin, ja viskasi sitten pallon pellolle.
Välähdys,
kahahdus ja kopahdus. Pallo aukesi, ja putosi heinikkoon. Linnunpelätin odotti,
mutta totesi pian että ainoa liike jonka saattoi heinikossa havaita oli kevyt
tuuli. Hän huokaisi, hieman tuskastuneena, ja puuskasi kätensä. Mitä nyt
oikeasti, eivät kai ne nyt tyhjää palloa ole voineet postiin laittaa??
Äänestä päätellen pallo oli kyllä osunut johonkin – ehkä kiveen? – mutta se oli
auennut jo ilmassa. Ja kyllä sieltä nyt jotain piti silloin tulla ulos,
eikö totta?
Pelätin lähti
kävelemään heinikkoon, löytääkseen edes pallon ja nähdäkseen mitä nyt sitten
olikaan tapahtunut, jos mitään.
Punavalkean kiiltävän esineen löytäminen heinikosta kesti hieman kauemmin kuin olettaa saattaisi, mutta loppujen lopuksi Pelätin löysi sen kuitenkin. Epäonnekseen nainen oli onnistunut viskaamaan pallon juurikin niin, että se oli pudotessaan osunut voimalla heinien seassa piilossa lymynneeseen kiveen, mistä ilkeännäköinen naarmu pallon muuten uudenveroisessa pinnassa kieli. Pallosta mahdollisesti lähtenyttä otusta nainen sen sijaan ei löytänyt – oliko siellä otusta sitten ollutkaan vaiko oliko raukka säikähtänyt ja juossut sitten tiehensä heinikossa, kuka tiesi. Pelätin etsi jonkin aikaa, mutta jonkin sellaisen etsiminen mille häneltä ei löytynyt nimeä edes millä kutsua osoittautui suhteellisen vaikeaksi ja lopulta hyvin turhaksi, eikä naisen auttanut kuin palata tyhjin käsin – no, naarmuuntunutta palloa lukuunottamatta – kotiin. Pallon hän jätti kuitenkin seuraavaksi yöksi vesikipon kera ulos rapulleen, vaikka hyötyä hän ei siitä uskonut olevan. Mutta saattaisihan olla niin, että eksynyt pokémon ehkä löytäisi takaisin omalle pallolleen jonkin ovelan palloteknologisen hienouden tai jonkin salatun aistilahjan avulla. Vaikka saattoi moinen olla vain toiveajatteluakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti