maanantai 12. elokuuta 2013

2# Kolmas aamu toden sanoo

12.8.2013

2# Kolmas aamu toden sanoo

” Well I woke up today~ And the world was a restless plaaaaa-a-a-ace~”
Uusi herätysääni – Pelätin oli viimein lopullisesti kyllästynyt ja päättänyt, että jokin letkeämpi tapa herätä olisi paikallaan. Sitä paitsi, vaikka aina olisi enemmän nähtävää kuin mitä näkemään pystyi, tai enemmän tehtävää kuin mitä ikinä kukaan pystyisi tekemään, hieman vähemmän ympäripyöreä filosofia sopi hänen aamutunnelmiinsa paremmin. Levoton maailma lakkaisi tuskin olemasta, vaikka välillä vähän tieltä poikkeaisikin – ja parempi niin. Pelätin ei ollut välttämättä maailman parhaimmasta päästä asettumaan jäykkiin rutiineihin, tai kulkemaan vain yhtä tiettyä polkua. 
Aamukahvi porisi jo, ja harvinaista kyllä, Pelätin oli pukeissa kun se oli valmista. Tummanvihreä kauluspaita, musta silkkiselkäinen liivi, vihreät farkut – ja lyhyt, mustavalkea tukka huolellisesti päältä pörrötettynä. Kupillisen kanssa hän sitten ajatteli lähtevänsä kiertämään talon ja hakemaan samalla postin. Tai oikeastaan näin hän olisi tehnyt, ellei portailla olisi odottanut lisää yllätyksiä näin jo kuluneen parin aamun jatkeeksi. Niinpä, vastoin kaikkia odotuksiaan, Linnunpelätin ulko-oven avatessaan ei kohdannutkaan tyhjää porrasta.

Kolmas kerta, vaiko kolmas aamu, todentottako se toden nyt sanoi.

Rappusilla nökötti Cyndaquil. Se oli käpertynyt suhteellisen lähelle rapulle jätettyä poképalloa, ja vesikuppi siinä vieressä oli niin ikään tyhjä. Linnunpelätin tuijotti näkyä hetken – ja oven avautuessa hereille sätkähtänyt otus tuijotti vastaukseksi häntä – kunnes Pelätin uskaltautui liikahtamaan, kyykistyäkseen, ja kysymään:
”Sinäkö… Sinunko pallosi se on?”
Cyndaquil tuijotti naista vielä hetken, ja ynähti. Pelätin saattoi vain päätellä äännähdyksen merkityksen.
”Ihanko totta…? Ja sinä löysit takaisin tänne, vaikka vaelsit heinikossa… harhaan?”
Nyt otus nyökkäsi. Pelätin ei oikein osannut suhtautua siihen, että oli tullut ymmärretyksi, niin, pokémonin osalta. Hän oli kuullut, että ne olivat fiksuja eläimiä – muttei ollut koskaan varsinaisesti omistanut ainuttakaan. Olihan hän joskus ’lomahoitanut’ muutamia ystäviensä otuksia, mutta niiiden tavoista ja keskustelutaidoista nyt saatettiin keskustella, olivathan ne toisen ihmisen omia eivätkä hänen-
”Shyn…” Otus aloitti, hiljaa. Nyt Pelätin laski kuppinsa alas portaalle, ja ojensi varovaisesti kätensä kohti otusta.
”Ei, älä kuvittelekaan etten olisi etsinyt sinua.”
”Ynn-”
”Minä etsin. Ja siksi jätin pallonkin portaalle. Ja veden. Toivoin, että ehkä löytäisit takaisin, vaikka… Kuule, en tiedä paljoa pokémoneista-”
”Nnnn.”
”-mutta tiedän, että sinä olet minun pallostani. Tai siis, se otus, jonka eilen vapautin. Anteeksi, etten osannut etsiä tarpeeksi. Ajattelin kuitenkin, että löytäisit ehkä takaisin pallollesi. Ja-…”
”-daquiii~!”
Pokémon loikkasi. Pelätin ei ollut osannut varautua moiseen liikkeeseen, ja säikähti kyllä. Hänen väistöliikkeensä osui oveen, mutta pokémon osui kuitenkin myös häneen. Niinpä Pelätin löysi kohta itsensä nojaamasta oveensa takertuva Cyndaquil sylissään. Luojan kiitos otus ei poltattanut selkäliekkejään – vaikka myöhemmin Pelätin tuli oppimaan että niillä oli suurikin merkitys sen puolesta mitä oli tulkittavissa siitä mitä pieni otus oli mieltä milloin mistäkin.
”Hei, oletkos sinä kunnossa?” Oli, mitä Pelätin sai hetken kuluttua kysytyksi. Cyndaquil nyhjäsi hänen sylissään, ilmeisen tyytyväisen kuuloisena. Nainen huokaisi. No johan. 

Keskipäivään mennessä Pelätin oli saanut juotua kahvinsa, haettua postinsa, ja järjestettyä yksiönsä niin että siellä sopi nyt yhden pienen pokémoninkin asua. Painoarvo sanalla pienen.
Linnunpelättimen asunto ei ollut turhan suuri, joten naiselta oli mennyt hetki keksiä miten hän asuttaisi sinne jonkin muun olennon itsensä lisäksi. Makuupaikka oli löytynyt suhteellisen helposti suurehkon tyynyn muodossa Pelättimen työpöydän päädystä lattialta, ja ruoka- sekä vesikulhot puolestaan olivat löytäneet paikkansa keittiön ikkunan alta, jääkaapin edustalta. Luonnollisesti Pelätin oli myös esitellyt asuntonsa uudelle asukille – kaikki yksi huonetta parvekkeineen ja pienen keittiön sekä pesuhuoneen - ja selvittänyt sille muutamia perusasioita ihmisasunnossa asumisesta. Paljoa rajoitteita rauhallisenoloiselle olennolle ei Pelätin kokenut tarpeen ainakaan näin aluksi edes laittaa, Cyndaquil saisi asettua taloksi varsin vapaasti kunhan ei jäisi kenenkään jalkoihin. Pelätin itse ei kun ollut siitä maailman sulavimmasta päästä mitä tuli liikkumiseen pieni otus jaloissa pyörimässä.
Ja ruokakulhoista puheenollen – Pelättimellä ei ollut hajuakaan siitä mitä pokémon söi.
Onneksi kylässä oli pokémontarvikeliike, joten esittelyistä ja järjestelyistä päästyään valikoitui Pelättimen ja otuksen iltapäivän ohjelmaksi kävelyretki kaupoille.

Linnunpelätin asui toki metsän reunassa, mutta myös aivan kotikylänsä päätien varrella. Hänen talonsa sijaitsi pienessä rinteessä niin että tien puolelta talo oli kaksikerroksinen, vaikkakin kulku Pelättimen asuntoon kävi puolestaan ylärinteen puolelta maantasalta. Siellä, metsän puolella, hänen ulko-oveltaan ja pieneltä kuistilta avautui pieni, mutta mukava, kukkiva piha. Talon niin kutsuttu alakerta ei kuulunut Pelättimen asuntoon, vaan oli virallisesti liiketilaa, vaikka olikin ollut jo jonkin aikaa tyhjillään.
Pelätin sulki oven huolellisesti perässään, katsoi ettei Cyndaquil jäänyt väliin, ja yhdessä he lähtivät tallustamaan kohti kylän keskustaa. Päivä oli selkeä, lämmin – muttei onneksi turhan kuuma. Cyndaquil kipitteli omia teitään Pelättimen jäljessä, mutta pysyi yllättävän hyvin hänen lähettyvillään ja osoitti lähinnä säyseää käytöstä. Pelätin mietiskeli oliko hän ollut vain onnekas, vaiko millaisesta kasvattamosta pokémon oli mahtanut oikein tulla. Ei se kovin vanha voinut vielä olla, se oli vielä pienenlainenkin siihen nähden minkä kokoiseksi Linnunpelätin Cyndaquilin keskimäärin käsitti. No, parempi toki näin.

Matka kaupalle ei ollut pitkä – kylä, jossa Pelätin asui, ei näet ollut sekään turhan suuri. Yhdessä he astuivat sisään ovesta, jossakin kilahti elektroninen kello, ja hetken kuluttua tyhjänoloisen liikkeen tiskille ilmaantui vanhempi naisihminen leveä hymy kasvoillaan.
”Hei vaan! Miten voin auttaa?”
”Tällaiselle pitäisi saada ruokaa – ja ehkä vähän hoito-ohjeita” , Pelätin totesi ja osoitti jaloissaan istuvaa Cyndaquilia. Nainen nyökkäsi ja lähti välittömästi etsimään sopivaa pussia ruokasäkkien hyllystä.
”Ei hätää, saat kaiken mitä tarvitset. Kyseessä on kuitenkin yksi yleisimmistä otuksista – Cyndaquilhan on yksi näitä niinsanottuja ’aloituspokémoneja’, niitä mitä nuoret yleensä valitsevat tai saavat kun lähtevät matkoilleen jos kouluttajiksi mielivät… Sinä taidat olla vähän vanhempi? Oletko itse vielä lähdössä vai onko tämä ihan kotipokémon?” Nainen kyseli ja rupatteli, ja Pelätin vastaili sitä mukaa.
”Kotiotus” , Pelätin totesi, ”sain sen eilen enkä muutenkaan ollut suunnitellut mitään teinivuosina tekemättä jääneitä vaelluksia, kiitos kysymästä. Sanotaanko, että tämä tuli minullekin hieman yllättäen – mutta haluaisin huolehtia asiasta kuitenkin niin hyvin kuin taidan.”
”Ei se mitään – sitten minun onkin helppo löytää sille sopivat ruoat ja ohjeet sinulle. Hetki vain~”
Pian nainen oli päässyt vauhtiin, ja haalinut kaikenlaista kaupan hyllyiltä, ja Pelätin tuijotteli hieman epäileväisenä kasaa tavaroita joka alkoi muodostua hänen eteensä kaupan tiskille. Nainen selitti sitä sun tätä miksi mitäkin tarvittiin tai ’että tällaisiakin olisi ja tästä voi olla tällaista hyötyä’, ettei kaikkea olisi pakko ottaa mutta se olisi suositeltavaa. Puolen tunnin kuluttua täti ilmoitti olevansa valmis, ja Pelätin, joka oli odotellessaan selaillut jotakin tiskiltä löytämäänsä esitelehtistä, ilmoitti ettei ottaisi kuin ruoan ja muutaman esitteen joita oli oikeastaan tullut hakemaankin – hän kun ei aikonut toistaiseksi ryhtyä kouluttajaksi, kasvattajaksi saati minkään muunkaanlaiseksi pokémoninsa ylipuunaajaksi. Myyjärouva kun oli puhunut jotakin jostakin kauneuskilpailuistakin ja esitellyt myös koko tuotevalikoimansa: ” Siltä varalta että nuorukainen päättäisikin lähteä vielä matkaan”. Nuorukainen, niin – pukeutumisensa tai ulkonäkönsä perusteella Pelätin oli suhteellisen helppo sekoittaa naisesta nuoreksi mieheksi tai muuten tulla tulkituksi miten kukakin hänet halusi nähdä. Ei sillä, Pelätin itse ei tehnyt elettäkään korjatakseen naisen olettamusta.
Mutta muuten Pelättimenkin myöntyväisyydellä oli rajansa – varsinkin kun se oli suorassa yhteydessä hänen lompakkoonsa. Hän pahoitteli myyjälle aiheuttamaansa vaivaa, mutta myyjärouvakin pahoitteli itseään koska huomasi ehkä tässä kohtaa itsekin hieman turhan paljon innostuneensa myymistensä kanssa. Liikkeessä ei ollut vähään aikaa ollut kovinkaan paljoa elämää, nuoremmat kouluttajat lähtivät yleensä retkilleen keväämmällä, kesää kohti, ja näin loppukesästä kauppa kävi kovin hiljaisena. Vaikka täytyi Pelättimen myös myöntää, että siinä missä myyjärouva oli puhunut paljon, oli hän myös puhunut paljon asiaa – asiantunteva ja työlleen omistautunut rouva ainakin oli.
Kiitollisena Pelätin lähti vähine ostoksineen putiikista. Eiköhän näillä pääsisi alkuun.

Cyndaquil oli lähinnä seurannut ihmisten touhua hiljaa Pelättimen jaloista. Kun päästiin liikkestä, se kuitenkin pysäytti Pelättimen – nyt hyvinkin kirjaimellisesti pyöri hänen jaloissaan, aivan kuten sitä oli kielletty tekemästä, kunnes nainen oli kompastua ja siten hänen jakamaton huomionsa saavutettu.
”Mitä sinä nyt?” Pelätin laski kantamansa ruokasäkin maahan ja kumartui otuksensa puoleen. Cyndaquil puhahti, ja nyt tilaisuuden tultua hypähti taas naisen syliä kohti, hyvin selkeästi pyristellen kohti tämän olkapäätä. Pelätin tajusi hyvin nopeasti mihin otus pyrki ja pukkasi rimpuilevan olennon ylös repimästä kauluksiaan.
”Ai sinne sinä halusit? Sillälailla.” Pelätin hymähti, hymyillen. Pieni pokémon käpertyi hänen kaulalleen, osittain toiselle hartialleen, osittain niskaan. Se tuhisi tyytyväisenä, sen kuono kävi ja pää kurotteli - selkeästi se oli halunnut paremmat näköalat kuin mitä sen oma koko pystyi sille tarjoamaan. Peläti nosti kätensä rapsuttaakseen otusta, ennen kuin poimi taas kantamuksensa maasta ja jatkoi kävelyä.
”Mutta itse pidät huolta siitä ette putoa.” Nainen hörähti vielä, ja otus tuhisi vastaukseksi. Pelätin hymyili itsekseen. Vähän reppana hänen otuksensa oli – mutta mukava. Säyseä, ja vaikutti tajuavan häntä ilman kummempia häslinkejä. Kyllä tästä vielä eloa tulisi – levotonta tai, sen näkisi.

Heidän kotiin päästyään Cyndaquil ei kauaa lattialla viihtynyt, vaan vaati päästä takaisin naisen olalle myös siätiloissa. Pelätin, jonka hartiat tottumattomuus sellaiseen painoon – vähäiseenkin – oli jo saanut hieman särkemään, toppuutteli otusta hieman. Mutta seuraus oli että kun nainen myöhemmin illasta istui nojatuolissaan lukemassa, otus kiipesi neemmän tai vähemmän taidolla nojatuolin selkänojalle saakka – ja sitä kautta takaisin hänen harteilleen. No, siinähän oli sille uusi lempipaikka.
Aika välitön se on, Pelätin pohti, mutta antoi asian olla. Parempi kai se, kuin että toinen yrittäisi purra häneltä sormet irti jokaisella lähestymisyrityksellä, tai vielä pahempaa, se polttaisi päreensä ja alkaisi polttaa paikkoja.
Tämä alku, Pelätin päivän lopuksi päätti, oli parempi kuin hyvä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti